Osa 1 Intro - Rakkaus on sokeaa

Työpäivä oli jälleen sitä samaa, kahvin kiikuttamista kiireisiin kokouksiin tärkeileville pomoille, monistuskoneen vieressä nysväämistä monta tuntia ja korkokenkien hiertymiä työpöydän alla rasvaamista...
Joskus sitä nainen toivoisi että voisi olla oma iso perhe josta pitää huolta...

Ja jälleen oli tullut uusi verokuitti ja sen tiedot täytettäväksi! Eivätkö ne saa sitä ikinä oikeaan osoitteeseen...? Jälleen kerran sai naputella samat tiedot lomakkeeseen: Carrie Rowan, ikä 24, yksineläjä, bisnesalan sihteeri, asuu yksiössä laitakaupungilla...

Carrie rakasti sydämensä pohjasta kotikaupunkiaan, Appalosa Plainssia. Hän oli muuttanut siihen vasta vuosi sitten, mutta onnistunut jo muodostamaan ehdottomat suosikkipaikkansa...
Vanha ruokakauppa kaupungin länsikeskustassa oli hänestä vastustamaton, ja itseasiassa, liittyi siihen muistojakin. Se oli myös tallentunut Carrien kameralle enemmän kuin kerran.

Saman kadun toinen pää, jossa sijaitsivat kaupungintalo, kirjasto ja teatteri, olivat sitäkin tärkeämpiä hänelle. Niitä hän oli kävellyt iloisena erään miehen kanssa, Deanin... Joka päivä Carrie laittoi silmänsä kiinni ja toivoi hiljaa että Dean soittaisi hänelle. Hän halusi kuulla miehen pehmeän ja soinnukkaan, valloittavan äänen...

Töidensä jälkeen Carriellä oli tapana kävellä hiljaa itsekseen lempipaikkaansa, hylätylle uimarannalle. Se tuntui kätkevän niin monta tarinaa, ja siellä hän mietti usein omaa elämäänsä... Sitä, miten hän halusi vähän vanhempana olla suurperheen iki-onnellinen äiti, rakastava vaimo ja... Jotain täydellistä!

*****

Viikot kuluivat verkkaisesti eteenpäin, Carrie lipuen niiden mukana. Hän oli jälleen tullut istuskelemaan rannalle katselemaan jylhää maisemaa ja miettimään töitään, elämäänsä ja Deania...
Kuin jollain kummalla kohtalon iskulla, alkoi puhelin väristä kärsimättömästi Carrien taskussa.

Hän riuhtaisi sen nopeasti käteensä, ja oli vähällä huudahtaa ääneen kun näki ruudulla vilkkuvan nimen: Danny.
– Haloo! hän kiljaisi puhelimeen epäuskottavan tekopirteästi.
– Moi Carrie! Kuule, anteeksi todella paljon etten ole ehtinyt soittaa sinulle... Olen kyllä ajatellut sinua usein ja miettinyt, mutta... On ollut muutakin mietittävää.
– Ei se mitään, ei, ei mitään... Carrie sopersi hämillään.

– Niin, se mitä minä sinulle aioin sanoa, oli se, että lähtisitkö kanssani illalla pubiin?
– Pu... Totta kai! Milloin vain käy, minä pääsen jo heti!
– Selvä, tuota... Ei siinä sitten mitään, tosiaan, nähdään kohta pubin edessä!
– Joo, nähdään! Carrie vastasi nopeasti ja lopetti puhelun.
Hän hengitti pari kertaa raskaasti, vilkaisi ympärilleen, ja huusi sitten ääneen: "Oujee, ahaa, meikällä on treffit, aha!", hyppäsi kerran ilmaan ja juoksi sitten tienviereen kännykkä korvallaan tilaamaan taksia.

– Moi Carrie! Dean huusi jo kaukaa ja harppasi pari askelta tätä vastaan.
– Hei! Ei olla pitkään aikaan nähty...
– Joo, anteeksi tosiaan. No, mennään sisään, minä tarjoan kierroksen!
- Voi, kiitos... Mennään vaan...

Dean kiskoi Carrien mukanaan baarin yläkerran tiskin ääreen, ja tarjosi tälle heti pientä suolaista ja drinkkikierroksen.
– Kiitos nyt kovasti... Tuota, no, mitä kuuluu? Carrie kysyi yrittäen pitää äänensä mahdollisimman neutraalina.
– Oikeastaan, sitä minä ajattelin kysyä sinulta!

Ilta kului, monta drinkkiä lipui nuorten kurkusta alas, ja käytiin kiivasta sananvaihtoa.
– Nyt sinä saat kyllä puhua välillä itsestäsi! Dean painosti ja katsoi vetoavasti Carrieen.
– Mitä minä nyt voisin kertoa...?
– Sinä puhut aina matkoistasi ja suvustasi, kerro tarkemmin!

– No, ei siinä kai mitään. Niin, minä matkustelin usein kiinaan, sieltä minun sukunikin on kotoisin! Vanhempani, joihin tosiaan pidin yhteyttä asuvat...
– Pidit?
– No, siellä oli kaiken laista kärhämää ja rahaongelmia ja... Minä päätin muuttaa Amerikkaan! Tämähän on luvattu maa omalle tulevaisuudelle!
– Selvä, jatka vaan!
– No, siis, minulle jäi melko iso suku Kiinaan, enkä ole pitänyt heihin juuri yhteyttä, en edes serkkuihini. Oli minulla poikaystäväkin Kiinassa, mutta hän nyt oli mitä oli...

*****

 Seuraavien viikkojen aikana Dean ja Carrie viettivät lähes joka illan tuon pienen pubin ullakkokerroksessa tutustumassa, puhumassa ja vain nauttimassa toistensa seurasta, Carrie oli lähes koko ajan varma siitä, että hänen pitäisi vielä mennä naimisiin Deanin kanssa!

– Noniin, tänään... Huh... Tänään minä kysyn sitä Deanilta! Varmasti kysyn! Hänen on pakko vastata myöntävästi, minä en kestä enää asua keskenäni!
Carrie petasi sänkynsä nopeasti, söi hätäisesti aamupalaa ja juoksi mahdollisimman nopeasti töihin. Hän halusi puhua Deanille nyt, heti ja vähän äkkiä!

Työpäivä mateli, hetket tuntuivat ikuisuuksilta, kunnes viimein työpäivän päättyessä puhelimessa:
– Dean, onko sinulla hetki aikaa?
– On, siis aina sinulle!
– Haluaisitko sinä muuttaa minun luokseni? Carrie livautti huuliensa välistä pitäen sormiaan ristissä.
– Totta kai rakas!

Eräänä helmikuun iltana...

Eräänä kesäkuun aamupäivänä...

Eräänä kesäkuun iltana...